Tuhansien tarinoiden Mikko

 

Tulosten takana –juttusarjan kolmannessa osassa ääneen pääsee yksi 1980-luvun nimekkäimmistä keilaajista Suomessa, Mikko Kaartinen. Edellisessä jutussa Kaartisen haastoi Kari Jehkinen, joka muistetaan muun muassa menestyksekkäästä MM-kotikisajoukkueesta Kaartisen ja kumppaneiden rinnalla. 

Keilahallien kahvipöydissä taidettiin jo etukäteen naureskella, että nyt tarvitaan erikoispaksu Keilaaja-lehtipainos, kun Kaartisen Mikko pääsee haastatteluvuoroon. Kun koittaa tiivistää liki kaiken ja vielä vähän enemmän keilailussa kokeneen, suhteellisen supliikin kaverin tarinoita parille A4-lehtiölle – tai yhteen verkkoartikkeliin – on se yksi mahdottomuus. Siispä yritämme parhaamme, jotta saisimme kerrottua edes marginaalisen osan hienoista tarinoista. 

Helsinkiläinen Mikko Kaartinen oli 1970-luvulla keilaajaperheen poika, jonka oma keilailu-ura alkoi kilpailumielessä kuin vahingossa. Mikon äiti Tuula oli maajoukkuekeilaaja ja voitti urallaan menestystä myös arvokilpailuissa, isä Veikko sen sijaan hänkin B-luokan keilaaja. Kerran kävi kuitenkin niin, että Veikko Kaartinen tarvitsi itselleen pelikaverin Tapiolaan, ja totesi, että on aika rekisteröidä Mikko. Lyhyellä keilailukokemuksella Tapiolan perjantai-illassa vuonna 1973 heitetty ensimmäinen kilpailulappu tuotti kahdeksan sarjan tuloksen 1228. Ura polkaistiin käyntiin. 

“En ehtinyt saada tuota varten edes seuran paitaa. Isä totesi, että se hoidetaan myöhemmin, ja heitin hallin palloilla ensimmäisen kilpailuni”, Mikko muistelee. 

Sittemmin harjoittelu alkoi tosissaan. Mikko pääsi Helsingin Bowlingliiton valmennusryhmään ja sai harjoitella ilmaiseksi aina, kun hallissa oli tilaa. Vuonna 1975 Kaartinen heitti 300:n pisteen sarjan vasta reilun 15 vuoden iässä. Kyseessä oli ennätys, joka säilyi voimassa liki 15 vuotta. Pallona toimi Columbian Yellow Dot, joka pelkästään muutti Kaartisen uralla kaiken. 

“Ennen Yellow Dotia ennätykseni kuuteen sarjaan oli 1180, yhtäkkiä heitin yli sata pistettä enemmän, 300:n pisteen sarjan ja puolen vuoden päästä johdin 15-vuotiaana myös Ballmaster Openia.” 

Tuolloin Keilaaja-lehdessäkin kirjoitettiin numerossa 1/1976 Mikon Ballmaster-esityksen olleen “loistava näyttö suomalaisten juniori-ikäisten keilaajien osaamisesta” ja hänen pelinsä olleen “parhaimmillaan erittäin nautittavaa”. 

Myös keilailu oli tuolloin Kaartisen mukana murroksessa. Kehittyi kierteellä heittäminen, jonka rivikeilaajan tasolle jäänyt Petri Karjalainen oli taannoin tuonut Suomeen. Mikko sai tästä kuitenkin kimmoketta ja ryhtyi laittamaan kyynärpäätä koukkuun – pyörittämään palloa ennen näkemättömällä tavalla. Keilahallien herrasmiehet katsoivat nyrpeästi pallolla leikkiviä poikia ja uhkasivat viedä valmennusryhmäläisiltä ilmaisen harjoittelun edut pois. Jotakin uutta ja historiallista oli kuitenkin syntymässä, eivätkä nämä pojat siitä välittäneet. 

TreHu jatkoi muutosta nuorisoseurana 

Kaartinen jatkoi keilailupolkuaan Jyrässä ja kierteli paljon Helsingin lähiseutujen kilpailuja muun muassa Mika Reinikaisen kanssa. Kehittymistä janoava Kaartinen oli seurassaan eräänlainen yksinäinen susi. Reinikainen taasen edusti keilaseura TreHua, joka tunnettiin erityisesti nuorisoporukkana, joka ravisutteli sen ajan keilailuyhteisön normeja. 

“Reinikaisen Mika houkutteli minut TreHuun. Seuraavana vuonna jäseninä olivatkin jo muun muassa Salmisen Arto, Tuomisen Jukka, Sam Anker ja Teemu Raatikainen. Ei mikään huippuporukka vielä, mutta samaa ikäluokkaa”, Mikko kertoo. 

Niin, ei mikään huippuporukka, vielä. Mentiin vuosi aikaa eteenpäin ja TreHu voitti Ilta-Sanomien sponsoroiman Hopeisen lautasen, oli seurajoukkueiden arvostetun Tornados-turnauksen finaalissa ja niin edelleen.  

TreHussa keskiössä oli kaveriporukalla keilailusta nauttiminen. Kilpailuja kierrettiin Suomessa ja ulkomailla. Menestystä tuli tasaiseen tahtiin, vaikka joskus paluumatkoilla palloja viskottiinkin silloilta alas pettymysten saattamina. 

Ääni: Mikko Kaartinen kertoo mieleenpainuneesta keilareissusta Tampereella.

“Kerran 1980-luvun alussa käytiin myös Ruotsissa pelaamassa joukkuekisaa TreHun porukalla. Emme pärjänneet, mutta ruotsalaiset maajoukkuepelaajat kosiskelivat minua Amikiin, sen ajan kovimpaan ruotsalaisseuraan. Tarjosivat minulle auton, työpaikan ja asunnon – ei olisi tarvinnut muuta kuin keilata. Sovittiin, että harkitsen tarjousta, mutta en kuitenkaan enää koskaan tähän palannut”, mikkomainen puhe pulppuaa hyppien muistosta toiseen. 

Maajoukkueuran viimeiset peliliikkeet 

Kerran Kaartinen koitti taivutella silloista maajoukkuetoveriaan Pekka Lundströmia vahvistukseksi TreHuun.  

“Pickle sanoi, että hänellä on paljon parempi ehdotus. Tule Ballmastersiin.” 

Maineikkaaseen Ballmasters-seuraan haettiin nimittäin uusia tulevaisuuden nimiä ja siirtymässä olivat myös toiset maajoukkuekeilaajat, Simo Vähä-Korpela ja Paavo Grönmark. Kaartinen ei tätä tarjousta jäänyt sen enempää miettimään, vaan vaihtoi TreHusta 80-luvun kovimpaan porukkaan. Mikon perässä Ballmastersiin tuli myös Olli Kiuru ja parin vuoden päästä Tom Hahl. Eliittitason maajoukkuemiehiä kaikki. 

Kaartinen jatkoi maajoukkueuraansa vielä vuoteen 1988. Sitten liekki sammui. Kaartinen perusti kaiken keilailu-urallaan tuolle voittoja janoavalle liekille; kun kilpailuihin lähdetään, ei niihin lähdetä vain osallistumaan. Takana oli teinitähteys Suomen keilailukartalla, taskussa muun muassa MM- ja EM-kultaa muiden pienempien menestymisien rinnalla. Paloa lajia kohtaan ei enää riittänyt. 

Kierrepioneerinakin tunnettu Kaartinen oli keilailu-urallaan paitsi kunnianhimoinen, myös utelias. Huippuvuosiensa ajan, vuodesta 1982 maajoukkueuran loppuun, Kaartinen toimi keilailun ohella pallonporaajana. 

“Kiersin pakettiauton kanssa ympäri Suomen. Autossa minulla oli läjä poraamattomia keilapalloja ja tarvittavat porausvälineet.” 

Kaartinen kertoo lukeneensa vielä tänä päivänäkin ilmestyvää keilailun “tiedelehteä”, Bowlers Journalia, jo 70-luvulta lähtien “kuin Raamattua”. Se oli valtava etu sen ajan keilaajille, “lajinörteille” kuten Mikko.

Ääni: Mikko Kaartinen tutustui keilapallojen kehitykseen myös reissattuaan maailmalla.

 Kilpailuihin mennessä olosuhteistakaan ei ollut tietoa, kuten tänä päivänä. Joissakin isommissa kilpailuissa öljyprofiili oli tarkoin varjeltu salaisuus, kun toisaalta pienemmissä halleissa mentiin vielä 1970-luvulla ruiskujen ja liinojen taktiikalla. Yksi mysteeri siis sekin. 

“Kilpailemaan mentäessä katsottiin ensin tulostaululta kärkinimet. Jos oli tuttuja nimiä, saattoi siitä saada jotain osviittaa, mistä edes aloitella. Kilpailuissa oli yksi harjoitusruutu. Jos oli huono onni, niin siihen tuli kaato. Siitä sitten kilpailua heittämään.” 

Ääni: Mikko Kaartinen kertoo matkastaan Neuvostoliittoon.

 

Lue juttu kokonaisuudessaan seuraavassa Keilaaja-lehdessä. Lehdessä julkaistaan myös, kenet Mikko Kaartinen haastaa seuraavana juttusarjaan. Keilaaja-lehti ilmestyy viikolla 13 lehden tilanneille SKL:n jäsenille paperisena sekä ilmaisena näköisversiona Suomen Keilailuliiton nettisivuilla www.keilailu.fi. Näköisversion koonnista vastaa Taiqa Digital Oy.

Teksi ja editointi: Simo Uosukainen

Kuvat: Henri Havusela ja Suomen Keilailuliiton arkisto

Lue koko Tulosten takana -ennakkojuttusarja!