Tiskin takana

 

Tulosten takana –juttusarjan kymmenennessä ja viimeisessä osassa hypätään ratojen puolelta tiskin taakse – ainakin osittain. Edellisessä osassa naisten maajoukkueen pitkäaikainen keilaaja ja valmentaja Piritta Kantola välitti viestikapulaa Kokkolan suuntaan Tuomisalojen perheelle. Perhe pyörittää yhdessä Kokkolan keilahallia, jolla on keskeinen merkitys koko Keski-Pohjanmaan alueen keilailulle. 

Kulunut vuosi on ollut Kokkolan keilahallille sellainen, jollaista ei välttämättä nähdä enää koskaan. Sekin positiivisessa mielessä. Ilmassa leijuu kuitenkin myös jo hitusen haikeutta, sillä keilahallin pitkäaikainen päävetäjä Leif Tuomisalo, 64, on jättämässä vastuuta jälkipolville ja siirtymässä ansaittujen eläkepäivien viettoon. 

– Vuoden ensimmäinen päivä saan ensimmäisen eläkkeeni, mutta varmasti tuleva kevät menee ainakin täysin vielä keilahallilla. Katsotaan sitten, miten syksyllä edetään, Leif kertoo. 

– Tiedän, että tyttäreni Laura on jo ainakin kovasti odotellut, että jäisin pois ja hän pääsisi tilalleni, Leif nauraa perään. 

60 vuotta kokkolalaista keilailua

Tänä syksynä Kokkolan keilailuliitto juhli 60-vuotista historiaansa Keski-Pohjanmaan keilailukentällä. Kaikki lähti liikkeelle vuonna 1964, kun Kokkolaan perustettiin silloisen urheilutalon yhteyteen ensimmäinen 5-ratainen keilahalli. 1980-luvulla keilailu eli vahvassa nousukiidossa, eikä ratamäärä enää pystynyt mahdollistamaan lajin harrastamista tarpeeksi monelle. Kokkolaan oli samaan aikaan rakenteilla myös uusi uimahalli, jonka kylkeen myös uusi, 12-ratainen keilahalli pääsi, ja tarjosi siten upouudet harrastusolot entistä useammalle.

 

Vuonna 1985 valmistunutta keilahallia pyöritti sen alkuaikoina Kokkolan keilailuliitto. Lama-ajan jälkimainingeissa vuonna 1994 paikallisliiton puheenjohtajana toiminut Leif Tuomisalo pohti hallituksen voimin mahdollisuutta yksityistää hallitoimintaa yrittäjävetoiseksi. Kalliokosken Harri poraili jo tuohon aikaan keilapalloja oman yrityksensä voimin hallin tiloissa ja hän innostui myös lähtemään halliyrittäjäksi. Keilailuliitto päätti samalla oman yritystoimintansa ja teki sopimuksen Kalliokosken kanssa toiminnan jatkamisesta. 

Vuonna 1997 myös Tuomisalo sai tarjouksen keilahallin vetotehtävistä. Kalliokosken pallobisnes laajeni, kun lama-aika helpotti, eikä aika tahtonut enää riittää samalla tavoin halliyrittämiseen yksin. Tuomisalo toimi itse tuohon aikaan hätäkeskuspäivystäjänä Kokkolassa, mutta se pesti oli kuitenkin jo katkolla. 

– Minulla oli tiedossa, että hätäkeskusta oltiin viiden vuoden sisällä siirtämässä Kokkolasta Vaasaan, joten siinä mielin Harrin tarjous yhtiökumppanuudesta tuli hyvään väliin. Emme kuitenkaan halunneet perheenä muuttaa Kokkolastakaan pois, ja totesin, että kokeillaan vuoden verran, miten keilahallin pyörittäminen onnistuu. 

Työ harrastuksen parissa oli muutenkin kytenyt Leifin mielessä jo pidemmän aikaa. Ensimmäisen kerran laji vei mukanaan 13-vuotiaana vuonna 1973 ja kilpailutoimintaan Tuomisalo syttyi vuotta myöhemmin. 

– Vanhalla urheilutalon keilahallilla talonmiehinä olivat Kolppasten pariskunta, eli tätini Raili ja hänen miehensä Jussi. Kun urheilutalolla oli iltaisin bingoiltoja, joita Raili ja Jussi vetivät, menimme joskus serkkuni ja isoveljeni kanssa varkain keilahallille samaan aikaan. Veimme avaimet ja opettelimme laittamaan koneet päälle. Isoveljeni tiesi jo koneista sen verran, että pärjäsimme hallilla, Leif paljastaa. 

– Myöhemmin vanhan hallin hallinhoitajat antoivat meidän keilata miltei ilmaiseksi, kun auttelimme heitä pallonpalautusten ja jakohäiriöiden kanssa. Sieltä sain kipinän keilahallin konepuoleen. Vuonna 1978 isoveljeni tuli hallinhoitajaksi ja häntä tuurasin ammattikouluni ohella silloin tällöin. Vakityöpaikankin olisin varmaan 1980-luvun taitteessa saanut, mutta tuolloin armeija sotki hieman mahdollisuuksiani työntekoon.

Perheyritys harrastuksen parissa

Vuoden 1998 alussa Kalliokosken Harri jäi kokonaan Kokkolan keilahalliyrityksestä pois ja päävastuu siirtyi täysin Leifille sekä hänen vaimolleen Ullalle. Vuoden loppuun asti Leif teki kahta työtä keilahallinhoitajan ja hätäkeskuspäivystäjän rooleissa, kunnes joulukuussa ryhtyi täysipäiväiseksi yrittäjäksi. 

– Ullan kanssa pyöritimme keilahallia kahdestaan aina 2000-luvun loppupuoliskolle saakka. Sinä aikana keilailu koki lajina valtavan muutoksen, ja laji avautui enemmän myös viihdekeilaajille muun muassa hohtokeilailun myötä. Saimme avuksemme myös yhden ulkopuolisen työntekijän, mutta hän kuitenkin sairastui ja joutui jäämään pois töistä. Tämän johdosta poikamme Mikael ryhtyi tuuraamaan minua vuonna 2010. Vuotta myöhemmin Mikael irtisanoutui omasta työstään ja tuli osaksi yritystämme. Sen välin olin töissä käytännössä koko ajan. Myös tyttäremme Laura oli opiskeluaikoinaan kiireapulaisena mukana.

 

Kun Mikael Tuomisalo, 36, hyppäsi mukaan vanhempiensa yritykseen, jo lapsesta pitäen selvänä ollut uravalinta konkretisoitui. 

– Uravalinta oli nuorena itsestäänselvyys, mutta tullessani täysi-ikäiseksi myös muut ammatit olivat mielessä. Sitä päätöstä, kun syksyllä 2011 irtisanouduin silloisesta työpaikastani ja hyppäsin keilahallitöihin, en ole päivääkään katunut, Mikael toteaa. 

– Kun tulin mukaan, otin vielä enemmän koppia pro shopistamme. Ensimmäiset omat pallot porasin noin 13-ikäisenä ja hieman sen jälkeen aloitin poraamaan palloja myös asiakkaille. Olen aina ollut hieman perfektionisti ja otan usein asioista selvää. Samasta syystä pallojen poraaminen on kiehtonut minua – mitä palloille tapahtuu esimerkiksi erilaisilla lay-outeilla tai olosuhteilla. Myös valmennushommat olivat jossakin kohtaa mukana, mutta siihen ei myöhemmin enää ole oikein aika riittänyt. 

– Voin sanoa, että minulla on paras työpaikka ja työkaveri. Koskaan emme ole riidelleet työasioista töissä, eikä montaa kertaa ole ollut myöskään erimielisyyksiä. On aina ilo mennä töihin ja nähdä kaikkia asiakkaita. 

Samaa toteaa myös Leif: 

– Perheyrityksessä toimiminen on ollut kyllä helppoa. Ja jos joskus on aamulla ollut ikävää lähteä töihin, on mieli muuttunut viimeistään siinä kohtaa, kun asiakkaat saapuvat hallille. Yksin ei tarvitse kahvipöydässä istua, vaan aina löytyy jutusteluseuraa, ja sekös tässä ammatissa on mukavaa, Leif kiittelee. 

Opiskeluajan sivutöistä ja hallilla vietetyistä lukuisista tunneista muodostui myös Laurallekin ajatus, että harrastuksesta voisi tehdä ammatin. 

– Haaveilin jo nuorena, että jonain päivän minusta tulee keilahalliyrittäjä. Silloin se tuntui kaukaiselta haaveelta, mutta pian se haave on kuitenkin toteutumassa. Tällä hetkellä työskentelen röntgenhoitajana Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa – pidän työstäni mutta sisälläni virtaa yrittäjän verta. Valinta ei ole vaikea, rakkaus keilailua kohtaan vie voiton, Laura toteaa. 

Kokkolasta myös maailman keilailuareenoille

Vaikka niin Mikael kuin vuotta vanhempi isosisko-Laurakin ovat kasvaneet vahvasti keilahalliympyröissä, on molemmilla ollut nuorena myös mahdollisuuksia harrastaa muitakin urheilulajeja. Sisarusten keskinäinen kilpailu keilailussa poiki kuitenkin molemmille menestystä aina arvokisatasolla asti. 

– Pelasin junnuna jääkiekkoa ja jalkapalloa keilailun ohella, mutta lajivalinta oli aina selkeä. Aloitin keilailun syksyllä 1997, jolloin vanhempani aloittivat yrittäjinä keilahallissa. Samalla kaudella keilasin myös ensimmäisen kilpailuni. Muistan vielä, että tulos oli tasan 600 pistettä kuuteen sarjaan Raahen keilahallissa ja pelasin isän kanssa samalla radalla. Seuraavana päivänä keilasin toisen kilpailuni kotihallissa Kokkolassa 589 kuuteen. Minua aina ärsytti, kun hävisin Lauralle kilpailuissa, mitä tapahtui aluksi lähes joka kerta, Mikael muistelee. 

– Ensimmäinen keilapalloni oli 8 paunainen “purple houseball”, jonka Harri Kalliokoski porasi minulle. Pallo on ollut sen verran kestävä, että se on pyörinyt meidän hallissamme hallinpallojen joukossa siitä asti, kun sain oman toisen palloni. Ilmeisesti purppuran väriset pallot ovat melko kestäviä, Mikael naurahtaa ja viittaa nykykeskusteluissa pyörineeseen uretaanipalloon. 

Laura Tuomisalolle lajivalinta ei ollut heti täysin selvää: 

– Itse olin 10-vuotias, kun vanhempani siirtyivät keilahalliyrittäjiksi. Muistan käyneeni isäni kanssa keilaamassa ennen heidän yrittäjyyttään – pallo tuntui painavalta, eikä laji kovin kiinnostavalta. Olin tuolloin henkeen ja vereen heppatyttö. Muistan, että keilapallon tippuessa varpaille sattui tosi paljon, ja ajattelin, ettei minusta koskaan tule keilaajaa, Laura kertoo. 

Toisin kuitenkin kävi. Kun Leif ja Ulla siirtyivät yrittäjiksi, myös Laura liitettiin Mikaelin ohella keilaseuraan. Molemmat viettivät hallilla enemmän aikaa, välillä keilaten ja välillä muuten leikkien, ja pikkuhiljaa harrastus alkoikin mennä vakavammaksi. Pian keilaamaan piti päästä kesken koulupäivänkin ja kotona käytiin lähinnä vain syömässä sekä nukkumassa. 

– Muistan, että porukka keilahallilla nauroi minulle, koska keilasin alkuaikoinani takapokalla. Olen jälkeenpäin kuullut, että moni myös ajatteli silloin, ettei minusta tule koskaan hyvää keilaaja, Laura kertoo. 

Työnteko tuotti tulosta. 15-vuotiaana Laura Tuomisalo valittiin junioreiden maajoukkueryhmään voitettuaan junioreiden SM-kultaa Seinäjoella. Voiton myötä ovet aukesivat myös nuorten maaotteluihin, junioreiden EM-kilpailuihin vuosina 2004 ja 2005 sekä nuorten MM-kilpailuihin vuonna 2008. Seinäjoen SM-kultamitalin myötä harrastelijasta tuli kilpakeilaaja. 

Vuonna 2008 Laura onnistui nostamaan tasonsa myös aikuisten maajoukkueen vaatimusasteelle ja sai paikan kertaalleen myös naisten EM-kilpailuihin Tanskaan. Kisojen, ja samalla toistaiseksi Laura Tuomisalon uran, kirkkain kruunu oli joukkuekilpailun EM-hopea, joka viimeistään toi kokkolalaisen koko keilailukansan tietoisuuteen. 

– Mitali oli lähellä myös nuorten MM-kilpailuissa samana vuonna, mutta möhlimme parikisassa Nina Kovasen (ent. Manninen) kanssa viimeisen sarjan. Se on jäänyt harmittamaan. 

– Olen aina ollut hyvin kilpailuhenkinen. Kilpailen edelleen kaikessa, missä se vain on mahdollista. Kovan kilpailuvietin ja periksiantamattomuuden vuoksi olen pärjännyt ihan hyvin kilparadoilla. Kuitenkin jotain puuttui omasta tekemisestäni, että olisi pystynyt saavuttamaan jotain vielä enemmän. Vuonna 2012 tuli keilailuähky, ja vetäydyin lajista taka-alalle miltei kymmeneksi vuodeksi löytääkseni sen taas lapseni innon kautta uudelleen. Olen todella kiitollinen omille vanhemmilleni, että he kannustivat, kuskasivat ja uskoivat minuun. He ovat mahdollistaneet kaiken tämän minulle ja toivon, että pystyn tekemään saman omille lapsilleni, Laura kiittelee. 

Omaa keilailuaan ei Laura Tuomisalo kuitenkaan ole jättämässä taka-alalle; viime vuonna hän teki kauden mittaisen paluun Nasevien riveissä liigakentille ja tulevaisuudellekin on suunnitelmia. 

– Minulla on junnuista, nuorista ja naisista ainakin yksi henkilökohtainen SM-mitali, niin eiköhän tavoite ole saada ainakin yksi senioreiden ja veteraanien mitali. Vielä ei vain ihan ikä riitä, Laura nauraa. 

Palataksemme vielä Seinäjoen vuoden 2003 junioreiden SM-kilpailuihin, olivat ne käänteentekevät myös Mikael Tuomisalolle, joka onnistui samaan aikaan voittamaan ensimmäisen ikäkausimestaruutensa.  

– Keilasin seuraavalla kaudella todella aktiivisesti ja olin parhaimmassa kunnossani, tavoitteena päästä junioreiden EM-joukkueeseen. Muutenkin tavoitteeni lajin suhteen olivat korkealla ja haaveenani oli jopa keilata ammatikseni. Harmikseni minua ei kuitenkaan valittu joukkueeseen ja loppukautena en keilannutkaan enää niin paljon, Mikael kertoo. 

– Kaudella 2006-2007 keilailu hieman hiipui, enkä edes tavoitellut enää sen vuoden EM-kisoja. Minut kuitenkin valittiin joukkueeseen, mikä oli ainakin itselleni yllätys.  

EM-mitalistiksi ei vuonna 2007 Kreikan Thessalonikissa Mikaelin keilailukunto aivan riittänyt, mutta kokemus oli kuitenkin loistava. 

– Kisojen jälkeen menin armeijaan, minkä aikana oma keilailuinto hiipui entisestään. Hieman olen yrittänyt joinakin kausina taas aktivoitua, mutta kilpaimeminen on jäänyt vähälle. Ehkä tulevaisuudessa, jos yrittämisen ohella jaksaa harjoitella, niin voisi aloittaa vasemmalla kädellä. Sitä kautta voisi tulla lisää mielenkiintoa harjoitteluun, Mikael pohtii. 

Uuden alku

Jos Kokkolan keilahallissa on käynyt viime vuosina heittämässä esimerkiksi perinteistä Venetsiakisaa, ja suunnittelee uutta reissua, ei tulosmielessä välttämättä enää kannata vanhoja muistella. Viime kesänä hallissa tehtiin mittava remontti, jossa kaikki vanhat laminaattiradat sekä niiden alla olleet vanhat puuradat purettiin. Tilalle asennettiin uudet laminaatit, koneita päivitettiin ja pienempiä keilaajia ajatellen myös rännibumperit uusittiin. 

– Nämä uudistukset halusin vielä tehdä ennen kuin jään eläkkeelle, jotta “Miikan” tai Lauran ei tarvitse niiden kanssa ruveta heti taistelemaan. Puitteet ovat sitten kunnossa, kun lähdetään rakentamaan uutta, Leif Tuomisalo kertoo. 

– Olemme aina olleet onnellisessa asemassa sen suhteen, että myös Kokkolan kaupunki on meitä tukenut. Sen, mitä olemme tarvinneet, olemme yleensä myös saaneet, Leif avaa. 

– Tulevaisuudessa tavoitteenani on satsata visuaaliseen puoleen hallissamme, jotta asiakkaat viihtyisivät meillä vielä enemmän. Kokkolan kaupunki on tekemässä urheilupuiston valmistuessa peruskorjausta koko rakennukseen, jolloin toivottavasti saamme myös hieman paikkoja uuteen uskoon, Mikael paljastaa.

Kolmikkoa, kuten myös muitakin laji-ihmisiä, mietityttää lajin tulevaisuus. Viihdekeilailulla halliyrittäjien taloudellinen tilanne on valtaosin kohtuullisen turvattua, mutta samalla lajiin toivoisi lisää aktiiviharrastajia, sillä rakkaus kilpakeilailua kohtaan on suurta. 

– Minua huolettaa tällä hetkellä ehkä eniten se, mistä me saamme uusia innokkaita jäseniä lajin pariin, jotka myös innostuisivat kilpailemaan. Uskon että iso osa keilahalleista kamppailee samojen asioiden kanssa. Itse kehittelen Kokkolan junnuille omaa matalan kynnyksen kuukausikilpailua. Aika näyttää, millaisen vastaanoton se tulee saamaan, Laura kertoo. 

Mikael ja Leif komppaavat Lauraa: 

– Tuntuu, että monella harrastajalla, joka ei vielä ole mukana kilpailutoiminnassa, on turhan suuri kynnys kilpailemisen aloittamiseen. On ajatus, että pitäisi olla heti hyvä, kun aloittaa kilpailemaan, vaikka eihän sen niin kuulu mennä. Keilahallien pitäisi kehittää enemmän aloitteleville sopivia kilpailumahdollisuuksia, kuten baker-kisoja tai muita lyhyitä kisoja tavallisen kilpakeilailun rinnalle. Meillä käy kuitenkin paljon asiakkaita, jotka esimerkiksi hankkivat oma välineet, mutta eivät uskalla rekisteröityä, kaksikko toteaa. 

– Keilailuun pitäisi saada joku oma ”patriklaine” lajin pariin, joka voisi houkutella nuorisoa, kuten golfissa korona-aikaan kävi. Muutenkin joukkuepeleissä ja kilpailuissa saisi olla enemmän ääntä sekä tunnelmaa, jotta tapahtumat olisivat yleisöystävällisempiä, Mikael lisää. 

Lajina keilailu kuitenkin jaksaa koko perhettä edelleen innostaa. Vaikka Leif Tuomisalonkaan ei tulevaisuudessa välttämättä joka aamu tarvitsisi kurvata keilahallille, toivoo hän eläkeajaltaan erityisesti kahta asiaa: 

– Olisi kiva käydä talven mittaan enemmän muissakin halleissa keilaamassa, Leif toteaa. 

– Toki tietysti olisihan se kiva myös, että saisi pidettyä myös muutamia vapaapäiviä, ja toisaalta, että Mikael ja Laurakin saisivat niitä sitten pitää. Molemmilla on kuitenkin vielä lapsia kotona. 

Kokonaan poissa keilahalliympyröistä on Leifiä mahdotonta pitää, niin vahva on side lajiin.  

– Olen kyllä jo sanonut Mikaelille, että sanoo sitten suoraan, kun ei halua minua enää keilahallilla töissä nähdä, Leif toteaa ja nauraa perään.  

– Uskon, että meistä tulee kyllä Miikan kanssa hyvä yrittäjäkaksikko, Laura päättää ja lupaa pitää hallin oven avoimena myös vanhemmilleen. 

 

Teksti: Simo Uosukainen
Kuvat: Tuomisalojen kotialbumi, Kokkolan keilailuliiton arkisto

Toistaiseksi viimeinen Tulosten takana -juttu on luettavissa myös seuraavassa Keilaaja-lehdessä. Kiitän itse kaikkia haastateltavia sekä lukijoita näiden muutamien vuosien varrelta!

 

Lue lisää Tulosten takana -juttuja: