Tulosten takana –juttusarjan yhdeksännessä osassa tavataan suomalainen huippuvalmentaja Piritta Kantola. Maailmallakin menestystä niittäneen koutsin uralle mahtuu myös omaa keilailumenestystä, joista kirkkaimpana henkilökohtainen MM-pronssi vuodelta 2003. Kantola sai viestikapulan juttusarjaan toiselta naishuipulta, Pauliina Aallolta.

– Viimeistään veteraanina tulen sitten maailmanmestariksi, Piritta Kantola uhoaa naurahtaen.

Kuortaneen Urheiluopistolla täysipäiväisen keilailuvalmentajan työtä tekevän Piritta Kantolan päivät täyttyvät keilailusta. Jo vuodesta 2008 alkaen Kantola on valmentanut omaa urheilulukiolaisryhmäänsä, josta maailman keilailukartalle on ponnahtanut nimiä, kuten Tomas Käyhkö, Sanna Oksanen, Perttu Jussila, Eliisa Hiltunen… listaa voisi jatkaa miltei loputtomasti.

Lukiolaisten valmennustyön ohella Kantola toimii myös Suomen Keilailuliiton pääkouluttajana niin valmentajakursseilla kuin muissakin tilaisuuksissa, naisten keilailumaajoukkueen valmentajana, vaikutustehtävissä nuoriso- ja koulutusvaliokunnassa sekä Euroopan Keilailuliiton teknisen- ja koulutusvaliokunnan puheenjohtajana – kymmenien Kuortaneella ja muualla Suomessa sekä maailmalla tapahtuvien avointen valmennustapahtumien lisäksi.

Niin, ja keilaa tietysti edelleen itse.

– Olen onnellisessa asemassa, koska keilailu ei väsytä minua. Se on se juttu, jota haluan tehdä, Kantola vastaa.

Vastapainon työlleen Kantola löytää luonnosta ja eritoten Lapista, jonne on “pakko päästä” aina silloin tällöin hengähtämään. Sinne ei mennä mihinkään turistikyliin väkijoukon keskelle, vaan pystytetään teltta mahdollisimman kauas muista retkeilijöistä – vaikka ei tosin metropoliksi eteläpohjanmaalaista Kuortanettakaan tunnuta kutsuttavan. Reissuissa kuitenkin mukana viihtyy myös Kantolan 13-vuotias poika Elmo ja leirin vahdista huolta pitää perheen koira Sissi.

Ennen keilailu-uraansa Turun seudulla lapsuutensa viettänyt Kantola oli lupaava purjehtija, joka tavoitteli paikkaa aina junioreiden arvokilpailutasolle asti. Vahvasti kilpailuhenkisen, 15-vuotiaan nuoren naisen väylä oli auki maajoukkueen katsastuskilpailuihin, ja purjehduksesta oli valikoitunut päälaji monien muiden liikuntaharrastusten sijasta.

– Sairastuin kuitenkin tuolloin katsastuskilpailuja edeltäneenä keväänä useamman viikon ajaksi ja kilpailut jäivät käymättä, Kantola harmittelee.

– Tuolloin mietin, että haluanko enää purjehtia, ja minkälaiset mahdollisuudet minulla on tulevaisuudessa.

Pari vuotta aikaisemmin tie oli käynyt myös keilaradoille, kun Kantolan silloinen paras ystävä vietti oman perheensä kanssa aikaa keilahallilla. Perheellä oli perjantaisin vakiovuoro Turussa ja lisäksi he pelasivat paikallissarjaa. Näihin Kantolakin meni heittelemään muiden mukana, vaikkei aluksi omistanut edes omaa palloa.

– Tuohon aikaan Turussa junnut saivat keilata muutaman markan hinnalla aina, kun hallissa oli tilaa. Jossakin kohtaa olimme joka ilta kyttäämässä, jäisikö ratoja yli ja pääsisimmekö keilaamaan. Ja mikä parasta, maksamamme markat laitettiin yhteiseen junnukassaan, jonka turvin tehtiin keväällä esimerkiksi SM-kisareissuja ja muita matkoja, Piritta muistelee.

Keilailussa Kantolaa viehätti ennen kaikkea kilpaileminen. Kun purjehdustaival oli kääntymässä päätökseensä, lajin vaihtaminen oli sikäli helppoa, kun keilakilpailuja oli tarjolla joka kulman takana. Toki ennenkin Kantola oli jo kilpaillut ja käynyt pelaamassa karsintoja myös keilailussa, mutta purjehduksen lopettamisen jälkeen laji muuttui selkeästi vakavammaksi.

Vaikka junnutähdeksi Kantola ei koskaan myöhäisemmän lajiin siirtymisen takia ehtinyt, alkoi menestystä tulla jo nuorten ikäisenä. Vielä vuoden 1997 maajoukkuedebyytissä, nuorten PM-kilpailuissa Norjan Porsgrunnissa keskiarvo liikkui 180:n alapuolella ilman mainittavaa menestystä, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen uusi vaihde iskeytyi silmään myös keilaradoilla. Valmentajaksi sekä myöhemmin myös elämänkumppaniksi mukaan oli tullut Juha Maja ja menestystä haettiin toden teolla.

Vuoden 2000 aikana ja nuorten MM-kilpailuissa Dominikaanisessa tasavallassa työ alkoi kantaa hedelmää. Kantola pelasi kisat lähes nappiin ja ylsi all event –kilpailussa neljänneksi heti Kelly Kulickin ja Shalin Zulkiflin vanavedessä. Kisojen kovin noteeraus tuli joukkuepeliin, jossa Suomen joukkue Kantola, Heidi Larnia, Terja Lucenius ja Tiia Einola venyivät pronssille ja samalla ensimmäiseen nuorten naisten MM-joukkuemitaliin. Tuon vuoden aikana Kantola osallistui myös kaksiin muihin arvokilpailuihin: ensikertalaisena aikuisten joukkueiden Eurooppa-cupiin Israelissa sekä joukkueiden maailmancupiin Puerto Ricossa. Israelissa sekä Suomen miehet että naiset voittivat kultaa, eikä Puerto Ricossakaan naisten edelle yltänyt kuin Yhdysvallat – kansainvälinen mitalisaldo oli avattu.

Viimeistään kuukautta myöhemmin tammikuussa 2001 Kantola löi läpi myös kaikkien laji-ihmisten tietoisuuteen voittamalla Ballmaster Openin historian toisena naisena, 22-vuotiaana opiskelijana. 

– Voitto tuli minulle ihan puskista. En ollut koskaan edes haaveillut, että voittaisin jotakin sellaista kuin Ballmaster Openin, Piritta paljastaa. 

– Tietyllä tapaa siihen vain osui itselleni hyvä päivä ja pääsin flow-tilaan. Tein pitkän finaalin aikana paljon oikeita ratkaisuja sekä siirtoja pelissä ja samaan aikaan sain round robinissa nauttia kilpailemisesta, kun vastustaja vaihtui koko ajan. 

– Muistan, että Talissa oli tuolloin valtavasti katsojia paikan päällä ja sain paljon kannustusta yleisöltä. Tunnelma hallissa oli käsinkosketeltava ja porukkaa tuli aina vain lisää, kun finaaleja ei lähetetty televisiosta ja ihmiset kuulivat, että loppuottelusta tulee Suomi-Ruotsi-ottelu, Kantola kertoo. 

Kantola raivasi tiensä kakkossijalta loppuotteluun ja sinetöi siinä voiton ennakkoluulottomasti loppusarjan triplallaan Tomas Leanderssonin nenän edestä lukemin 181-208. Sen edellisen ja tuolloin vielä ainoan kerran Ballmaster Openin voittajaksi oli kruunattu nainen vain vuonna 1994, jolloin Leena Pulliainen (nyk. Jokiniemi) kiipesi korkeimmalle korokkeelle. 

Ballmaster Openin voitto ja välissä tullut PM-joukkuekultakin avasivat taas Kantolalle ovea elokuussa 2001 pelattuihin World Gamesiin Japanissa, jotka Kantola päätti henkilökohtaiseen masters-pronssimitaliin.

2000-luvun alkupuoliskolla Kantola kiersi muutamia EBT-osakilpailuja Euroopassa yhdessä Reija Lundénin sekä Krista Pölläsen kanssa ja pyörähti kerran Amerikoissakin kokeilemassa siipiään. Tarkoitus oli suunnata tulevaisuudessa naisten ammattilaiskiertueelle, PWBA:lle ja antaa siten keilailulle kaikkensa, mutta aika ei ollut Kantolan kannalta oikea. Miltei heti vuosituhannen vaihteen jälkeen PWBA-kiertue kutistui ja meni loppujen lopuksi konkurssiin. Kantolan ammattilaisunelma jäi sen myötä saavuttamatta.

– Ammattilaiskiertueella keilaaminen oli yksi suurista haaveistani, joka ikävä kyllä jäi toteutumatta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mihin omat rahkeeni siellä olisivat riittäneet, mutta tälle tilanteelle en toki itse voinut mitään, Kantola harmittelee.

Kantola onnistui kuitenkin lunastamaan paikkansa vuoden 2003 naisten MM-kilpailuihin Malesiaan. MM-kisojen ensikertalainen löi harvalukuisille epäilijöilleen luun kurkkuun jo heti henkilökohtaisessa kilpailussa venyttyään pronssille jännittävien vaiheiden jälkeen.

– Pelasin vain omaa peliäni, ja viimeisen sarjan kymppiruudussa sain tiedon, että tarvitsen kaadon, jotta minulla on mahdollisuudet mitalille, Piritta kertaa.

– Sain heitettyä siihen paikkaan nappiheiton, kunnes huomasin pallosta irti päästämisen jälkeen, että puomi tipahti keilojen eteen. Seuraavassa hetkessä puomi ehtikin nousta pois pallon tieltä, pallo meni taskuun ja tuli kaato, Kantola hämmästelee.

– En tiedä vieläkään tarkalleen, että mitä siinä kävi, mutta olimme kaikki ihmeissämme ja hetken jo heiton jälkeen mietin, että joudunko heittämään vielä uudestaan, jos pallo osuu puomiin. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tulos riitti mitaliin.

All event –kisassa Kantola oli jälleen vahvoilla, ja iski siinäkin mitalinsyrjään kiinni jääden kuitenkin viidenneksi. Sijoitus oli kuitenkin loistava ja oli omanaan osoittamassa suomalaisen naiskeilailun tasonnousua vuosituhannen vaihteessa. Lähellä mitali kävi myös trio- ja joukkuekisoissa, joista sijoituksina kuudes ja neljäs. Joukkueessa vallitsi hyvä yhteishenki, eikä vähiten naisten valmentajaksi pestatun Olli Tiaisen ansiosta.

Opettajaksi siviilielämässään kouluttautunut Kantola kiinnostui 2000-luvun alkupuolella myös valmentamisesta. Piritta veti ja käynnisti Varsinais-Suomen alueella junnukerhoja ja aloitti myös tyttöjen maajoukkuevalmentajana – samalla, kun keilasi itse vielä aktiivisesti muun muassa naisten maajoukkueessa.

– Kyllä minulla on sellaista opettajan ja opettamiseen tarvittavaa luonnetta. Erilaiset ihmiset ovat mielestäni kiinnostavia ja on palkitsevaa, kun saa auttaa ihmisiä ja nähdä, kuinka he onnistuvat ja menestyvät, Piritta kertoo.

Kuortaneelle hän muutti yhdessä entisen puolisonsa Juha Majan kanssa, jonne loppu viimein keilailun urheilulukiolinja perustettiin. Alun perin keilailun piti liittyä osaksi turkulaista urheilulukiolinjaa, mutta päätös Kuortaneelle siirtymisestä tapahtuikin nopeasti, kun kuultiin, että Kuortaneen uuteen liikuntahotellirakennukseen oli suunnitteilla myös keilahalli. Vuodesta 2008 Majan lisääntyneiden kansainvälisten valmennuskiireiden johdosta Piritta nappasi koppia lukioryhmän pääasiallisesta valmennuksesta ja läpi ajan työ Kuortaneella on keilailun osalta kantanut tunnettua hedelmää.

Ääni: Piritta Kantola kertoo urheilija- ja valmentajaelämän yhdistämisestä.

Kantola itse pelasi viimeiset arvokilpailunsa vuoden 2016 henkilökohtaisissa MM-kilpailuissa jahdaten edelleen henkilökohtaista kruunua pitkälle uralleen. Mitaleita oli tilillä vuoden 2000 joukkueiden Eurooppa cupin kultamitalista lähtien, muun muassa edellä mainittuja sekä EM-kisojen viittä mitalia unohtamatta, mutta henkilökohtainen arvovoitto kiersi Kantolaa edelleen.

– Luulen, että olin urallani parhaassa kunnossa vuoden 2010 EM-kisoissa, joista saavutimme kaksi mitalia ja henkilökohtainen voittokin olisi teoriassa ollut mahdollinen. Tuolloin ymmärrykseni lajista oli jo aika paljon parempi ja pystyin vastaamaan myös paineeseen alkuvuosia paremmin, Piritta toteaa.

– Koin kuitenkin, että kehityin keilaajana kaiken aikaa, ja se yhdistettynä edelleen voimissaan olevaan voitontahtoon, siivitti minut niinkin pitkään uraan kuin mitä se on ollut. Loppuvuosina taas naiskeilailun laajuus ja peli itsessään oli jo aika erilaista kuin vaikkapa 2000-luvun alkupuolella. Tai se, että olet 35-vuotias perheenäiti verrattuna kaksikymppiseen keilaajaan, jolla on maailma auki, eikä suuria paineita, Kantola pohtii.

Kuortaneella keilailun koulutus- ja valmennuskeskuksen johtajana työ ei perustu pelkästään huippukeilailun ja maajoukkueryhmien valmennukseen, vaan vuosittain Kantola organisoi myös “tavallisille keilaajille” suunnattuja leirejä. Tarjontaa on niin eri ikäryhmille, taitotasoille kuin vaikkapa soveltavalle keilailullekin.

– Mielestäni jokaisella tulisi olla alkuvaiheessa mahdollisimman paljon hyviä valmentajia, jotka ymmärtävät, mikä lajissamme on huipputasolla tärkeää, koska kaikki ne jutut lähtevät liikkeelle alkeista. Sen jälkeen on kyse siitä, millä ideoilla kukin oppii lajin perusteet. Jos sitä ideaa ei tarvitse enää myöhemmin muuttaa, on tie auki mihin vain, Kantola avaa valmennusfilosofiaansa.

– Koen, että olen valmentajayhteisöissä tuonut esille enemmän huippukeilailun vaatimuksia ja siellä tarvittavia taitoja. Esimerkiksi, kun pallossa pitää olla vauhtia, voidaan miettiä lastenkin kanssa, miten voimme tuoda sellaista ilmapiiriä harjoituksiin, että opetellaan uusia taitoja ja kokeillaan keilapallon kanssa asioita. Vauhdin tuottaminen taas lähtee heilautuksesta, eli tarvitsee olla urheilullinen; tuodaan heti alusta alkaen esiin sellaisia teemoja ja opetellaan heittämään palloa lujaa sekä toisinaan myös hiljaa.

Kantolan mukaan opettajapuolelta tulee myös strategioiden ja perimmäisten tarkoitusten pohtiminen. Jos kyseessä on tavallinen junnutunti, on sen tarkoitukset ja teemat erilaisia kuin vaikkapa kilparyhmän harjoitusten.

– Vastaavasti jos minulla on soveltavan keilailun ryhmä, haluan käyttää harjoitusten suunnittelussa aikaa siihen, mikä heille on tärkeää lajissamme, Piritta linjaa.

– Tai miettiä, mikä ero on vaikkapa Tulevaisuuden ryhmän ja tehoryhmän harjoitusten välillä.

Hattuja saa siis vaihtaa vielä valmentaja-minän sisälläkin – sen Kantola mainitsee innostavaksi ja sytyttäväksi elementiksi valmentamisessa.

– Koulutukseni tuo opetuspedagogiikkaani myös sen, että haluan miettiä itselleni pohjan asioiden opettamiselle. Miksi jotakin opetetaan tällä tavoin, eikä jotenkin toisin? Se pohja pitää olla ensin itselleni selvää, sillä en voi opettaa mitään vain sillä verukkeella, että ”näin kuuluu tehdä”.

Ääni: Piritta Kantola avaa valmennusfilosofiaansa

Lajin jatkuvassa muutoksessa Kantola jaksaa edelleen olla mukana ja innostua sekä innostaa myös muita esiin nousevista teemoista. Milloin Kantolan näkee pro shopista poraamasta palloja, milloin ihmettelemässä radanhoitokonetta. Laskevat harrastajamäärät huolettavat, mutta suurin toivo lepää siinä, että erilaiset toiminnot valmennus- ja kilpailupuolella saadaan silti ylläpidettyä, vaikka aina ei löytyisikään oikeita tekijöitä.

– Toivon, että tulevaisuudessakin meillä olisi edelleen mahdollisuuksia eri ikäisten kilpailutoimintaan tai vaikkapa junioreiden ohjaustoimintaan, vaikka meillä olisikin joskus vain vähän nuoria lajissa. Tai vaikka soveltavaan keilailuun ei löytyisikään joskus valmentajaa, saisimme silti pidettyä toiminnan edelleen kasassa, Piritta vetoaa.

– Korona-ajan jälkeen olen halunnut panostaa myös siihen, että saisimme yhä enemmän nuoria valmentajia ja ohjaajia mukaan. Heitä tulisi innostaa ja tukea sekä samalla löytää heille hyviä rooleja valmentajakentällä niin paikallisella kuin kansallisella tasollakin.

Oman keilailunsa suhteenkaan ei Kantola ole vielä ripustanut keilakenkiä naulaan. Kilpaileminen viehättää edelleen ja muutaman vuoden päästä lähestyviä seniorikilpailuja Piritta odottaa liki malttamattomana.

– En koe siinä mielessä ikäkriisiä, päinvastoin, Piritta naurahtaa.

– Haaveilen kyllä edelleen vielä siitä, että voisin vielä joku päivä käydä keilaamassa edes parin kilpailun verran naisten ammattilaiskiertuetta, joka on jälleen voimissaan. Toissa kesänä olin siellä muutaman naisten maajoukkuepelaajan matkassa mukana valmentajan roolissa, mutta kyllä edelleen tekisi mieli keilaamaankin – myös arvokisoissa, Piritta virnistää.

Kantolan oma, päämäärätietoinen arvokisakullan metsästäminen saattaa siis tulevaisuudessa jatkua valmentajan roolin ohella jälleen myös pelaajakentälläkin, kuten Piritta haastattelun alussa uhosi. Vaikka kirkas kruunu jäikin Kantolan uralla odottamaan ottajaansa, on kullanhuuhdonta kilpatasolla Pirittalle tuttua puuhaa.

– Siinä on kolmas laji keilailun ja purjehduksen ohella, josta minulla on SM-mitali, Piritta paljastaa.

s. 16.10.1978

• Maailmallakin arvostettu keilailuvalmentaja ja entinen huippukeilaaja 

• Työskentelee Kuortaneen urheiluopiston keilailun valmennus- ja koulutuskeskuksen johtajana sekä Suomen Keilailuliiton pääkouluttajana. Luotsaa tällä hetkellä lukiolaisryhmää Kuortaneella sekä naisten maajoukkueryhmää 

• MM-pronssi vuodelta 2003, World Games -pronssi v. 2001 ja viisi EM-mitalia useiden muiden arvokilpailumitalien ohella 

• 10 x 300 pistettä, naisten neljän ja viiden sarjan Suomen ennätykset (1091 p. ja 1349 p.) vuodelta 2022. 

• Kolme henkilökohtaista Suomen mestaruutta (2005, 2016 ja 2019) 

• Nauttii luonnossa liikkumisesta ja tasapainottaa keilailuarkea myös “mutsisählyllä” 

Teksti ja editointi: Simo Uosukainen
Kuvat: Henri Havusela, SKL arkisto, European Bowling Federation (EBF)

Lue juttu kokonaisuudessaan seuraavassa Keilaaja-lehdessä! Lehdessä selviää myös, kenet Piritta Kantola haastaa seuraavana mukaan Tulosten takana -juttusarjaan. Keilaaja-lehti ilmestyy lokakuun alussa lehden tilanneille rekisteröityneille keilaajille sekä verkossa näköisversiona osoitteessa www.keilailu.fi.