Kestäisi kehuskella

Tulosten takana –juttusarjan neljännessä osassa vuoron saa 1970-luvulla vuosikymmenen keilaajaksi valittu Leo Hilokoski. Hilokoski kahlasi läpi kaikki 70-luvulla järjestetyt arvokilpailut ja nappasi menestystä kirkkaimpia sijoja myöten. Hän sai viestikapulan itselleen Mikko Kaartiselta, jonka osio julkaistiin kokonaisuudessaan edellisessä Keilaaja-lehdessä. Löydät kaikki aiemmat Tulosten takana -ennakkojutut tästä.

“Minä en ole sitten mikään muistelijatyyppi”, ilmoittaa Leo Hilokoski minulle heti haastattelun alkuhetkillä.

Naurahdan kepeästi, ja totean, ettei se haittaa mitään. Mutta nyt kuitenkin muistellaan ja puhutaan tiukasti eteenpäin tiirailevan Hilokosken menneisyydestä. Siitä hän on luvannut kertoa minulle rehellisesti – ainakin omien sanojensa mukaan – ja sen, minkä muistaa.

“En ole oikein koskaan osannut hehkuttaa itseäni tai saavutuksiani, sillä ne itsessään eivät ole merkinneet minulle kovinkaan paljoa. Jokainen kilpailu oli minulle projekti, jonka eteen tein töitä. Projektit päättyivät kilpailuihin ja sen jälkeen mentiin eteenpäin”, Hilokoski valottaa.

Ääni: Leo Hilokoski kertoo omasta filosofiastaan ja suhtautumisestaan kilpailemiseen

Kohtalo toi monilahjakkaan urheilijan keilailuun

Leo Hilokoski syntyi sota-ajan Suomeen vuonna 1941. Ensikosketuksensa keilailuun helsinkiläinen Hilokoski sai perheensä kautta. Sodassa loukkaantunut isä Pauli aloitti keilailun ja liittyi 1960-luvun alkupuolella helsinkiläiseen Veljeskeili-seuraan. Tuolloin Leo ei vielä kauheasti lajista innostunut, mutta kävi mukana heittelemässä samalla seuraten vierestä, kuinka pikkusisko Lea ihastui lajiin isän tavoin. Ja ihastuikin kunnolla. Myöhemmin yhtenä aikansa menestyneimmistä naiskeilaajista tunnettu Lea Hilokoski puki ensimmäisen kerran maajoukkuepaidan ylleen Kööpenhaminan PM-kilpailuissa 1966 voittaen heti parikilpailun kultaa Tuula Kaartisen kanssa. Vuotta myöhemmin tuli maailmanmestaruuksia kaksin kappalein ja sittemmin muita menestymisiä palkintokaapin täydeltä.

Isoveli Leo seurasi ylpeänä pikkusiskonsa kehitystä ja osasi itsekin tavoitteellisena urheilijana arvostaa Lean tekemää kovaa työtä. 1960-luvun alkupuolella Leo nimittäin kulutti ahkerasti metsäpolkuja ja suunnisti aina maajoukkueryhmätasolle saakka.

1960-luvun puolivälissä Leo Hilokoski sai sydäntulehduksen. Se löi stopin suunnistukselle.

“Siihen aikaan Ruotsissa pari suunnistajaa menehtyikin sydäntulehduksen seurauksena. En pystynyt juoksemaan enää edes sataa metriä ilman tuntemuksia sydämessä. Kaikki kova liikunta jäi pois”, Hilokoski harmittelee.

Siinä kohdassa keilailu astui mukaan kuvioihin.

“Vuonna 1966 ostin oman keilapallon ja rupesin keilaamaan enemmän. Anoin ensin jäsenyyttä Keilamiehiin, mutta siellä jäsenet olivat vähän isokenkäisempiä kuin minä”

“Sitten tapasin Pulkkisen Erkin, jolta kysyin, pääsisinkö mukaan Grankulla Bowlareen. Sinne minut otettiin ja aloin harjoitella enemmän ja tavoitteellisemmin”, Leo kertoo.

 

Maajoukkueen vakiokasvo

1970-luvulla jokaisiin arvokilpailuihin järjestettiin Keilailuliiton toimesta karsinnat, joihin kutsuttiin. Leo Hilokosken maajoukkuedebyytti koettiin Tampereen PM-kilpailuissa 1970, joissa Hilokoski jäi ilman mitalia, mutta oli kuitenkin all eventissä paras suomalainen sijoittuen viidenneksi. Vuosikymmenen aikana kierretyksi tulivat 15:a arvokisat, joihin mahtuivat niin farsseja kuin tunteikkaita voittojakin.

“1972 voitimme ystäväni Seppo Jonassonin kanssa parikilpailun kultaa PM-kisoissa Malmössä. PM-kisoja järjestettiin siihen aikaan miltei joka vuosi ja sovimmekin Sepon kanssa, että voittaisimme parikultaa myös seuraavana vuonna Tanskassa”, Leo kertoo.

“Treenasimme lujaa koko 1973 kesän Ruusulassa ja olimme molemmat todella kovassa lyönnissä.”

Kesän 1973 lopulla Seppo Jonasson ajoi autokolarin. Auto oli lähtenyt huonossa kelissä vesiliirtoon ja osunut puhelintolppaan. Jonasson kiidätettiin sairaalaan, mutta hän menehtyi saamiinsa vammoihin.

“Tanskan PM-kilpailuihin järjestettiin karsinnat alkusyksystä Kuusankoskella. Ne olivat samana päivänä kuin olivat myös Sepon hautajaiset. Lähdin suoraan hautajaisista karsintoihin ja olin muistaakseni toiseksi viimeinen.”

Hilokoski valittiin kuitenkin Tanskan PM-joukkueeseen harkinnalla, uransa ainoan kerran. Parikilpailussa pariksi valikoitui Jaakko Pitkänen.

“Sanoin Jaskalle, että voitamme tämän kilpailun Sepon kunniaksi”, Leo toteaa. “Mutta alku lähti tosi nihkeästi ja Jaakollakaan ei ollut ensimmäiseen kolmeen sarjaan kuin alle 500 pistettä kasassa.”

Peli kuitenkin parani loppua kohden. Hilokoski ja Pitkänen hivuttautuivat koko ajan lähemmäksi kärkeä ja viimeisen sarjan kirillä menivät Ruotsista sekä Erkki Laxin ja Matti Niemisen muodostamasta Suomen ykkösparista ohi. Voitto sinetöityi viiden ja yhdeksän pisteen eroilla.

“Nostin tuolloin palkintokorokkeella käden ylös nyrkkiin, kuten Sepollakin oli tapana”, Hilokoski muistaa.

 

Vastoinkäymisten myötä vahvemmaksi

Leo Hilokosken uran kovin saavutus oli Englannin Tolworthissa 1975 saavutettu maailmanmestaruus 5-miehisjoukkueessa Reijo Rasijärven, Matti Niemisen, Kaj Sveholmin sekä Tapio Vuorisen kanssa. Maailmanmestaruus petasi odotuksia vuoden 1977 EM-kilpailuihin, jotka olivat seuraavat suuret arvokilpailut – ja vieläpä Talissa, kotiyleisön edessä.

Miehille nuo Talin EM-kilpailut olivat kuitenkin näihin odotuksiin nähden suuri pettymys. Saldona oli 5-miehisjoukkuekilpailusta saatu pronssimitali, ei sen enempää. Siihen aikaan pelatussa 8-miehisjoukkuekilpailussakin sijoitus oli vasta 8.

“Ne kisat olivat katastrofi”, Leo toteaa ensimmäiseksi. “Harjoittelimme hullun paljon Talissa niitä kisoja varten. Kuitenkin Suomen Keilailuliitto linjasi juuri ennen kisoja, että Suomen maajoukkue ei saa keilata hallissa 72 tuntia ennen kisoja ja tasapuolisuuden nimissä Taliin tehtäisiin uudet hoidot.”

“Se oli ihan hullua, sillä kaikkialla muualla paikalliset saivat aina harjoitella kisoja varten kilpailuolosuhteissa. Nyt meidät pelattiin pois pelistä”, Hilokoski kritisoi.

Naisille kisoista tuli kaksi kultamitalia, joissa Lea Hilokoski oli molemmissa mukana: henkilökohtainen masters-kulta sekä parikultamitali yhdessä Eija Krogeruksen kanssa. Lealle Talin kisat olivat viimeiset arvokilpailut urallaan ja samaan aikaan kahdeksannet yhdessä isoveljensä kanssa. Naisten joukkueessa vallitsi tuolloin huono joukkuehenki, mikä vaikutti myös Lean päätökseen jättäytyä pois maajoukkueesta, mutta aiheutti lisäksi ongelmia valmentajan löytämisessä joukkueelle.

“Miehissä vastaavaa ei ollut ja ilmoitimmekin, ettemme halua olla missään tekemisissä naisten joukkueen kanssa. Me pelasimme aina joukkueena ja tuimme toisiamme”, Leo vannoo.

Ääni: Leo Hilokoski kertoo Talin EM-kotikisapettymyksen taustoista.

Leon viimeiset kisat olivat Filippiinien Manilassa pelatut MM-kilpailut 1979. Olosuhteet olivat sielläkin haasteelliset, kun kisajärjestäjä teki viime hetken muutoksia ennen kilpailujen alkua. Ratojen peräpäitä hangattiin hallihenkilökunnan toimesta räteillä puhtaiksi ennen alkukilpailua. Pesuaine jätti kalvon radan kitkaiselle osalle, eivätkä pallot kääntyneet minkään vertaa.

“Olimme kaikki jälleen aivan pihalla. Hankasimme palloja takahuoneessa santapapereilla kesken pelin, vaikka se oli kiellettyä, jotta saisimme palloja rataan kiinni. Ei se paljoa auttanut, mutta huomasimme, että siitäkin huolimatta kärki tekee tulosta”, Leo kertoo.

“Totesimme, että Petraglia-niminen pallo oli noissa olosuhteissa ainut pallo, joka toimi. Ryhdyimme sitten etsimään sellaista palloa ja löysimme koko Manilasta vain yhden 15 paunaisen Petraglian. Joukkueena päätimme, että se porataan Mikko Kaartiselle.”

19-vuotias Kaartinen pääsi ensimmäisissä MM-kilpailuissaan pallotäydennyksen ansiosta mukaan mastersiin ja pelaamaan mitaleista, mutta viimeisen ruudun reikä pilasi mitalihaaveet. Leo Hilokoski sijoittui all eventissä sijalle 148, kun mukana oli yhteensä 175 osallistujaa.

Leo Hilokoski

s. 13.12.1941

• Syntynyt Helsingissä, aloitti keilailun isä Paulin ja pikkusisko Lean jalanjäljissä
• Nuorena lupaava suunnistaja, harrasti myös jääkiekkoa
• Maailmanmestari keilailussa vuodelta 1975, EM-kilpailuista kultaa 1973 ja pronssi 1977, PM-kilpailuista yhteensä 15 mitalia, joista neljä kultaista. Ballmaster Open voittaja vuodelta 1977, miesten Suomen mestaruus 1978
• Valittu 1970-luvun vuosikymmenen keilaajaksi
• Teki työuransa yrittäjänä, viettää nykyään suurimman osan ajasta Vårdön saaressa Ahvenanmaalla
• Keilaa ja golfaa edelleen harrastusmielessä. Seuraa aktiivisesti pojanpoikansa Karon ja muiden suomalaisten keilailumenestystä

Lue juttu kokonaisuudessaan seuraavassa Keilaaja-lehdessä! Lehdessä selviää myös, kenet Leo Hilokoski haastaa seuraavana mukaan Tulosten takana -juttusarjaan. Keilaaja-lehti ilmestyy kesäkuun puolessa välissä lehden tilanneille rekisteröityneille keilaajille sekä verkossa näköisversiona osoitteessa www.keilailu.fi.

Teksti ja editointi: Simo Uosukainen
Kuvat: Suomen Keilailuliiton arkisto ja Jacob Saurén / Ålandstidningen